Korvaako määrä laadun elinvuosissa?

Korvaako määrä laadun elinvuosissa?

Kirjoitukseni käsittelee varsin sensitiivistä ja eettistä aihetta, ihmisten hoitamista.

Pitkä elämä mielletään usein hyväksi elämäksi, ja juuri tästä syystä sitä myös tavoitellaan. Pitkään elämään ajatellaan mahtuvan paljon kokemuksia, jotka rikastuttavat elämää, sekä muistoja, joita voi jakaa. Nuorena kuolleen taas ajatellaan menettäneen paljon, koska ei saanut elää pidempään.

Onko asia todella näin mustavalkoinen? Korvaako määrä laadun elinvuosissa?

Elinvuosien määrä ei aina takaa hyvää elämänlaatua. Pitkään elämään ei välttämättä mahdu suuria kokemuksia, saavutuksia tai merkittäviä tapahtumia. Sen sijaan pitkä elämä voi olla sisällöltään niukkaa, vaikka toisin ajatellaan. Esimerkiksi sairaudet tai sosiaalisten suhteiden kapeus voivat vaikuttaa siihen, mitä ihminen elämäänsä saa mahtumaan ja mitä hän kokee merkitykselliseksi.

Toisaalta lyhyemmän elämän elänyt henkilö on saattanut kokea paljon asioita, joita hän pitää merkityksellisinä, ja näin ollen hänen kokemuksensa elämänlaadusta on saattanut olla korkea.

Elämänlaatu on yksilöllinen käsite, jonka jokainen määrittää itse. Kukaan ei voi sanoa, mitä on hyvä tai huono elämä. Tämän vuoksi ei ole itsestään selvää, että vain suuret kokemukset tai saavutukset parantavat elämänlaatua. Yhtä lailla sairauksien asettamien rajoitteiden kanssa eläminen voi tuntua laadukkaalta. Voisiko tämä olla vain asennekysymys?

Miksi kirjoitan tästä aiheesta? 

Sote-alan säästöt vaikuttavat meihin kaikkiin. Keskustelussa on noussut esiin muun muassa terveydenhuollon palveluvalikoiman supistaminen yhtenä säästökeinona. Tulevaisuudessa on tarpeen arvioida hoitojen vaikuttavuutta ja ottaa arviointiin mukaan myös potilas. Kun resurssit ovat minimaaliset (näin ainakin väitetään), on syytä kysyä, mihin ne suunnataan.

Onko järkevää panostaa hoitoihin, jotka ainoastaan pidentävät elinvuosia? Työskentelin ja työskentelen satunnaisesti edelleen ikäihmisten parissa, sekä osastotyössä että avosairaanhoidossa, ja melko säännöllisesti kuulin potilaiden sanovan: "Kyllähän täältä jo joutaisi pois." Mitä terveydenhuollolla on annettavana, kun tarve olisi parantaa ihmisen kokemusta omasta elämänlaadustaan, eikä vain pitkittää elämää ja mahdollisia haasteita?

Tapasin kerran sairaalan osastolla potilaan, joka kertoi henkilökunnalle olevansa valmis kuolemaan. Taustalla oli vakavia sairauksia, ja ikääkin oli kertynyt. Potilaan sanoma tulkittiin itsetuhoisuudeksi, joten minut pyydettiin keskustelemaan hänen kanssaan päivystävän psykiatrisen sairaanhoitajan ominaisuudessa. Paikalle päästyäni potilaan puoliso oli myös läsnä, ja he olivat varsin hämmentyneitä, kun kerroin, kuka olen ja millä asialla heitä lähestyn. Kävimme lyhyen, mutta sitäkin enemmän mieltäni avartaneen keskustelun kuolemasta ja hyvästä elämästä, jollaiseksi potilas ei enää itse kokenut omaansa.

Olen myös joutunut tekemään päätöksiä omien vanhempieni hoidosta tai lähinnä hoidosta pidättäytymisestä. Onneksi, varsinkin isäni kohdalla, minulla oli tieto hänen tahdostaan ja se helpotti päätöksentekoa.

Kuolema on jostain syystä suuri tabu monille meistä. Sen estäminen koetaan yhtenä terveydenhuollon päätehtävistä, ja keskustelu esimerkiksi eutanasiasta on varsin yksipuoleista.

Onko meidän tarpeen ylläpitää ajatusta elämän pitkittämisestä ilman, että panostamme siihen, että ihminen myös kokee elämänsä hyvänä?

Meidän tulisi käydä avointa keskustelua siitä, miten voimme tukea elämänlaatua kaikissa elämänvaiheissa ja kenties unohtaa pitkän elämän tavoittelu.

Miten sinä näet elämänlaadun ja elinvuosien välisen suhteen? 

Ari Kärkkäinen, sairaanhoitaja YAMK, yksilö- ja työyhteisöcoach
puh 044 2396 821 / ari.karkkainen@entratum.fi